tiistai 5. elokuuta 2014

OffroadFinnmark 700km – 2014





Altavuono maaliinpääsyn jälkeisen päivän auringossa. Kuva: Laura Salminen

Offroadfinnmark tarjoaa mtb-henkistä ajoa. Mennään siis maastopyöräilemään vuorille. Kuva: Laura Salminen

Kisaraportti pitkästä kisasta Pohjois-Norjassa. Laura on kisan aikana ansiokkaasti kertonut huomioitaan meidän tiimin etenemisestä huoltopaikoilta käsin. Palaan nyt pohtimaan jälkikäteen, miltä tuntuu ajaa 700 kilometriä maastossa, jossa 10km/h:n keskituntinopeuden ylläpito tuntuu juhlalta. Miksi näin hidasta matkantekoa? Sen tietävät ne, jotka tunturiylängöllä ovat matkaa taittaneet. Taittaneet matkaa sellaisissakin maastoissa, joissa polku nyt vain sattuu loppumaan kilometrien ajaksi esimerkiksi vaivaiskoivikkoon. Garmin näytti matkaksi kisalle 620km. Pyörän tunkkaamista ja kantamista matkalla kertyi kokonaisuudessaan hieman toista sataa kilometriä.

Kuvassa blogin päähenkilöt Mikko (vas.) ja Pekka Teivaanmäki. Kuva: Laura Salminen

Ennen raporttia kiitokset
- Pekka Teivaanmäelle, seikkailu-urheilun ihmemiehelle, kun lähdit mukaan tällaiseen hullutukseen. Vuorokaudesta toiseen meno onnistuu myös pelkästään pyörällä.
- Kaikille kisan mukana eläneille. Kotiväelle, ystäville, tuttaville ja tuntemattomille. On ollut ilahduttavaa huomata, kuinka suurta mielenkiintoa kilpailu on herättänyt kotisuomessa.
- Lauralle, kaikesta. Mainittakoon kuluneiden kisavuorokausien osalta, että 26 tunnin jälkeen Valjokissa alkoi ajatus kadota. Tästä eteenpäin – reilut 40 tuntia – Laura kertoi huoltopaikalla selkokielellä, kun piti syödä, käydä tunnin pikanokosille, suihkuun tai pukeutumaan. Ruokaa ei sentään tarvinnut syöttää ja pyörääkin kykenin kuljettamaan, mikä kisan kannalta oli aika oleellista.



Starttia odotellessa

Kolmas kerta, kun saavuttiin Altaan. Joka kerta syy on ollut sama. Nyt matkaa tosin hieman enemmän kuin kahdella kerralla yhteensä. Nytkin jännitti, vaikka osittain tiesi, mitä tuleman pitää.
Maanantai-iltaan kuului kolmen huoltolaukun sisältöjen läpikäynti ja sääennusteiden jatkuvaa seuraamista: ensimmäisen vuorokauden pysyisi kuivana suo- ja jokiylityksiä lukuun ottamatta.
Tiistaina aamulla laukut järjestäjille ja infokokoontumiseen, jossa reitti käytiin tarkemmin läpi muutaman kriittisen paikan osalta nelinkertaisen pitkän matkan OF-finisherin, Geir Elden johdolla. Sama mies muuten oli ratamestari tämän vuoden 300km.n kisan osalta.
Puolilta päivin katsomaan kolmen sekajoukkueen lähtö, jonka jälkeen päivänokosille. Neljän jälkeen kisaan valmistava ruoka, pepperonipizzaa sen verran kuin pötsiin mahtuu.


Vartin verran lähtöön. Kuva: Laura Salminen



Kaksitoista joukkuetta asettuu karsinaan. Mielestäni sopiva määrä, ettei tule ylimääräisiä ruuhkia. Tänä vuonna valtaosa kuskeista on tanskalaisia, loput norskeja ja pari suomipoikaa. Viime vuoden voittaja, tanskalainen parrakas viikinki Erik Skovgaard Knudsen oli saanut koko joukon tanskalaisia osallistumaan pitkälle matkalle. Sama mies kiertää ammattilaisena kisoja pitkin maailmaa, joten tällaisella matkalla pääsee vertaamaan omaa vauhtiaan maailman ehdottomaan eliittiin. Kilpailunjohtaja kiertää joukkueet haastatellen ja kysellen, mikä sai lähtemään 700km.n kisaan viimevuotisen 300.n jälkeen. Totesin reitin tarjoavan ehkä enemmän haastetta. Näin tulisi käymään.

Kilpailuosio


Startti: Alta-Alta, häslinkiä garminin kanssa

Mönkijä johdattaa pienen pyöräilijäjoukon läpi Altan keskustan jäämeren rannalle ja Altajoen ylittävälle sillalle. Putoamme kahden muun joukkueen kanssa suoraan vetoon, kun edellä mönkijä kulkee alamäkeen arviolta viittäkymppiä. Tällä vauhdilla loppuisi matka ja huumori. Meno kuitenkin rauhoittuu kun pääsemme polkuosuuksille. Kuljemme kolmen muun joukkueen kanssa samaa matkaa 35 kilometriin, kunnes garmin lakkaa vastaamasta käskyihin. Täällä sitä ollaan, keskellä metsää. Kisassa, jossa tarkoitus on edetä laitteen näyttämää reittiä eteenpäin. Pähkäilyä ja lopulta soitto Lauralle, joka hakee tietokoneen odottamaan ensimmäiselle huoltopaikalle. Joitain joukkueita oli jäänyt taakse, nyt ne menevät edellä. Tässä kohtaa kuitenkin eniten ahdistaa se, että homma saattaa loppua alkuunsa tekniikan pettämiseen. Edellä menneiden pyörien jälkiä seuraten ja viimevuotista reittiä muistellen pääsemme viimein ensimmäiseen huoltoon. Huollossa garmin laitteeseen, jonka jälkeen jumiutunut näyttö saadaan sammumaan. Laite käyntiin uudelleen ja näyttäisi tokenevan käyttökuntoon. Eri asia, kuinka pitkäksi aikaa. Seuraavana patukat reppuun ja juomat säiliöihin. Meno jatkuu.



Alta-Stabbursdalen, alun laitehässäkkäjännitys ohi ja voi keskittyä oleelliseen

Yksi joukkue taisi jäädä vielä ensimmäiseen vaihtoon, kun pääsimme uudelleen matkaan. Kaiskurusta kohti kaakkoa, kunnes alkaa hivuttava nousu tunturiylängölle. 500 metrin nousu viiden kilometrin matkalla. Tunturin päälle joutuu kipuamaan, mutta päällä odottaa upea näky, tunturiylänkö auringonlaskussa.

Hyvällä fiiliksellä Stabbursdalenin check pointiin. Kello näyttää 00.38, eli vuorokausi on vaihtunut keskiviikkoon. Edellisen check pointin jälkeen ei ole muita kisaajia näkynyt edessä eikä takana. Check pointilla sentään näkyy muitakin kisaajia. Yksi tärisee siihen malliin, että alun vauhti on laskenut energiat liian alas. Veikkaan, että keskeyttivät tuonne. Oma matka jatkuu hyvissä voimissa.


Stabbursdalen vuorokauden vaihtuessa seuraavaan. Alakulmassa kaksi suomalaista laskettelee alamäkeen. Kuva: Steinar Vik

Stabbursdalen-Lakselv, kivikkoa

OF-guru Geir Elde kertoi alkuinfossa Stabbursdalenissa sijaitsevan kohdan, jossa on kiviä. Niitä oli niin paljon, että jos joku olisi halunnut viedä sinne vielä yhden kiven, niin se ei olisi mahtunut enää minnekään. Tämän etapin voittoajaksi järjestäjä oli arvioinut alun perin 5.45, mutta kansallisen tason norjalainen maastokuski oli tuoreilla jaloilla kellottanut etapin noin kahdeksaan tuntiin. Tosin ei meilläkään matkaa ole takana vasta kuin runsas 100 km ja seitsemän tuntia.

Etapin alku on suota ja kovapohjaisempaa mönkijäuraa vuorotellen. Muutamien soiden ja jokien ylityksiä, kunnes ollaan noustu niin korkealle, että matkaa tehdään todellisessa röllikivikossa. Parissa kohtaa päästään tekemään matkaa kantohangella, joka on heinä-elokuun taitteessa sen verran kovaa, että 2,2 tuumainen rengas kantaa kuin asfaltilla. Viileää tosin on.

Viimein alas ylängöltä. Teknistä kivikkoa alas, kunnes puut alkavat olla suurempia. Jokiylityksen jälkeen alusta muuttuu soratieksi. Ollaan palattu lähemmäs sivistystä. Edelleen Lakselvavuonon länsirannalla siirtymä vaihtuu asfaltiksi, jota pusketaan miehekkääseen vastatuuleen ensimmäiselle pakolliselle kolmen tunnin mittaiselle tauolle.



Lakselv-Valjok, ylänköajoa vastatuuleen

Hyvin levätyn hetken jälkeen matka jatkuu. Sain torkahdettua ehkä noin puoleksi tunniksi muiden huoltotoimenpiteiden päätteeksi, ennen kuin taukoaika oli kulunut umpeen.

Muutaman kilometrin asfalttisiirtymän jälkeen alkoi nousu tunturiin. Garminlinkki alla paljastaa nousumetrit. Ylängöllä tuuli puhalsi vastaisesti, mutta kovaa. Kolme joukkuetta taittaa matkaa näköetäisyydellä toisistaan. Ensimmäinen näistä on norjalainen ja toinen Tanskasta. Tanskalaisista nuorista ajajista koostuva pari ohittaa meidät ylämäessä. Näistä toinen toteaa, että ajan melko isolla vaihteella ja että siten ei varmaan jaksa maaliin asti. Hymyilen mielessäni, että jatkakaa vain menoa. Palataan todennäköisesti myöhemmin jälleen asian tiimoilta.

Etappi on pitkä kuin nälkävuosi, jatkuen monotonisesti: alamäki, jota seuraa vauhdin pysäyttävä suon ylitys, ja jälleen ajetaan ylämäkeen. Toistuu muuten melko useasti. Mönkijäuraa näkee edessä olevilla tunturirinteillä jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Etapin lopuksi reitti tarjosi vauhdikkaan semiteknisen laskun. Olipa mukavaa ajaa pitkästä aikaa vauhdikkaammin!

Valjokissa lämmin ruoka ja Laura auttamassa huoltopuuhissa vajaan vuorokauden tauon jälkeen. Tauolla olisi ollut halu jämähtää istuskelemaan ja oleskelemaan, mutta onneksi huolto potki persuksille. Matka on vielä pahasti kesken.



Valjok-Karasjok, toinen pakollinen tauko lähestyy

Lyhyt matka, 38 kilometriä vielä ja sitten saisi luvan kanssa pitää kolmen tunnin tauon. Jokilaaksosta alkaa jälleen satojen metrien nousu tuntureille. Saadaan vaihtelua menoon, kun alkaa sataa. Johan sitä on kuivassa säässä jo ajeltukin.

15 kilometrin ajon jälkeen edellä mainittu tanskalaiskaksikko tulee selkä edellä vastaan. Sama nuori mies, joka aiemmin kuittaili suurista välityksistäni, oli katkaissut vasemman kampensa kiveen. Pienellä vaihteella sitkuttaessa kiveen osumisen todennäköisyys kasvaa. Mietin kuittaisinko hieman nuorelle miehelle, mutta jätin sanomatta. Ei ole hääviä heilläkään, kun joutuvat tunkkaamaan pyörää seuraavaan huoltoon runsaan kahdenkympin matkan.

Karasjok lähestyy hitaasti mutta yhtä varmasti kuin lisävero. Loppupätkä tarjoaa jälleen laskun tuntureilta alas. Saavumme toiseen pakolliseen huoltoon torstaina kellon näyttäessä aikaa 0.38, reilun 30 tunnin ajon jälkeen. Puoliväli saavutettu!


Pakollinen huolto koostuu seuraavista toimenpiteistä: suihku, ajovarusteet kuivumaan, kuivaa ylle, ruokaa sen verran kuin pystyy syömään, repun pakkaaminen tulevaa etappia varten ja mahdollisimman paljon unta. Voin sanoa, että kolme tuntia näihin tekemisiin on varsin lyhyt aika. Unia tällä tauolla tuli arviolta noin 1,5 tuntia. Herätessä olo ei ole ihan terävä. Pikemminkin voi kysyä mikä maa ja mikä valuutta. Laitan ajovarusteet päälle ja hörppään aamukahvin sekä syön yhden leivän. Enempään en kykene, vaikka pitäisi. Vatsa tuntuu olevan aivan täysi, vaikka kroppa huutaa energiaa. Neljä joukkuetta oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa. Näiden joukossa myös kuusi tuntia aiemmin startannut sekasarjan kärki. Kolme joukkuetta, sekasarjan kakkosena olevat ja kaksi miesten sarjan joukkuetta on saapunut edelliseltä etapilta ansaitulle kolmen tunnin huilille. Näistä yksi on aiemmin mainittu tanskalaiskaksikko. Olivat päässeet edellisen lyhyen etapin nyt perille. Varmaan itse näytin reissussa rähjääntyneeltä, mutta eivät näyttäneet toisetkaan aivan freeseiltä.

Takaisin taipaleelle aamuyöllä. Kello on 3.41 torstaina. Sataa.


Karasjok-Mollisjokk – sadetta ja tummaa näkökentässä

Asfalttisiirtymän jälkeen noustaan ylös tunturille. Tämä on koettu jo aiemminkin. Nyt kuitenkin sataa. Hetken kuluttua sataa enemmän. Lopulta sataa kaatamalla. Kaatamalla sataminen tarkoittaa sitä, että taivaassa on lukematon määrä otuksia, jotka kaatavat saaveilla vettä alas ja täyttävät saavin mahdollisimman nopeasti kaataakseen sen sisällön uudelleen alas. Nousu on kivikkoinen. Sade ei ole väistänyt maassa olevia kiviä. Jokainen joka on märässä kivikossa ajanut, tietää mitä tuleman pitää. Vesi valuu kivikossa vuolaana virtana vastaan. Harvemmin tulee ajettua vastavirtaan. Nyt tulee ajettua vastavirtaan.

Maastopyöräilyharrastukseni alkuvuosina energiat saattoivat muutaman tunnin lenkin aikana loppua, jolloin seurasi olotila, jota piireissä kutsutaan tummumiseksi. Englanninkieliset pyöräilijät puhuvat termistä Bonk ja ultrajuoksijat termistä Hit the Wall. Itselläni energiat eivät enää muutamaan vuoteen ole totaalisesti loppuneet, koska kehon toiminta totaalisen energian loppumisen ennaltaehkäisyksi on kehittynyt, pääosin kehittyneenä rasva-aineenvaihduntana, eli kykynä tuottaa omalla optimaalisella ajoteholla energiaa myös kehon rasvasta.

Nyt tummuin.

Mitkä olivat syyt totaaliseen uupumiseen? Olen jälkikäteen analysoinut tuota ajanjaksoa, ja päätynyt seuraavien tekijöiden yhteisvaikutukseen:
- Kaksi valvottua yötä, ja 35 tunnin aikana ulkoisen energian merkittävästi pienempi määrä suhteessa kulutukseen,
- aiempien ajokokemusten puuttuminen näin pitkästä ajosta,
- varhainen aamu yhdistettynä sateeseen ja lämmönhukkaan.

Kovasta sateesta johtuen sadetakki oli valuttanut kaula-aukosta vettä sisään. Sisällä vesi pysyi lähes yhtä hyvin kuin ulkona. Sadehanskat olivat litimärät myös sisältä. Jaloissa ei muutoksia aiempaan ollut, sillä jokien ylitysten vuoksi kengät ovat olleet jatkuvasti märät viimeisten kymmenien tuntien ajan (pois lukien tietenkin tauot).

Tummuminen näkyy ensinnäkin ajovauhdin ylläpidon vaikeutena. Toiseksi sen tuntee palelemisena. Kolmas ja ehkä pahin asia on ajovirheiden esiintulo. Tällä välillä otin kolmet otb:t, siis lennon ohjaustangon yli. Onni oli siinä, ettei vauhti niissä kohdissa ollut suuri. Joka kerta kuitenkin ehti säikähtää myös pyörän hajoamisen puolesta, oman itsensä lisäksi.

Ajajan pakollisiin kuljetettaviin varusteisiin kuuluvat tässä kisassa tietty määrä varaosia (muun muassa ekstravaijerit, ulko- ja sisärenkaita, ketjut, -liittimet, takavaihtaja + korvake, EA-laukku, tulentekovälineet, lämpökerrasto ja kuoriasu). Kannettavaa on suhteellisen paljon, mutta nyt täytyi laittaa ensimmäistä kertaa kuoriasu päälle. Huppu tiukalle kypärän alla, ettei kehon tuottama pieni määrä lämpöä karkaa. Toisin kuin myyjät väittävät, Goreasut eivät fyysisessä työssä hengitä käytännössä yhtään, joten ajossa keho alkaisi keittää saman tien tuossa vaatetuksessa. Reilun puolen tunnin ja useamman patukan jälkeen keho alkoi tuottaa jälleen lämpöä. Keittämisestä ei ollut vaaraa.

Sen lisäksi, että mies hyytyi, hyytyi myös garmin. Kahdesti nollasin ja käynnistin laitteen uudelleen. Onneksi se toimenpiteiden jälkeen jälleen toimi.

Mollisjokk saavutettiin kellon näyttäessä aikaa 9.46 torstaiaamuna.


Garmintiedot väliltä Karasjok-Mollisjokk (kolmessa osassa laiteongelmien vuoksi)
  1. osa
  2. osa
  3. osa

Mollisjokk-Suossjavri, tuttua baanaa

Kolmatta kertaa olen kisassa mukana. Joka kerta tämä pätkä on ajettu. Henkisesti helpottaa, kun tietää, mitä tuleman pitää. Tummat olot alkavat olla taaksejäänyttä elämää, sikäli kun ne 40 tunnin kisaamisen jälkeen voivat olla. Aurinkokin alkaa pilkottaa pilvien välistä. 26 kilometriä taittuu aikaan 1h56min.


Suossjavrin huoltopisteellä vaihdetaan jarrupalat Pekan pyörään. Itseni huollan kahvilla ja kahdella vohvelilla, sekä juotavalla jogurtilla ja gainomaxilla. Reput täyteen vettä sekä energiaa ja matkaan kohti Masia, kolmatta ja viimeistä pakollista taukoa. Nyt sijalla neljä, vaikkei sillä alkuperäisen kisatavoitteen kannalta mitään väliä olekaan.
 

Suossjavri-Masi, saalistusta auringonpaisteessa, osa1

Huollossa Laura kertoi kolmosjoukkueen olleen todella uupuneita, ja että olemme heitä Karasjoen jälkeen saavuttaneet. On tämä siis ollut Oslon pojillekin vaikeaa.  Matkalla Masiin meidän tiimi saa koneeseen yhden ekstralisän, ja koitamme parhaan mukaan tavoittaa heitä.

Reitti sisälsi alussa melko pitkän asfalttisiirtymän ennen siirtymistä mönkijäuralle ja edelleen ylös kohti tunturia. Mieli on korkealla, joskin sateen jälkeen hyttysetkin lentävät korkealla, noin puolentoista metrin korkeudessa. Pitävät seuraa meille vaatien vastapalvelukseksi jotain ihon alta. Mukavaa semikivikkoista mutta rullaavaa reittiä edetään, jos ei siis laske niitä suopätkiä, joissa upottaa niin, ettei ajaminen luonnistu.

Masia ennen vielä tarkasti laskien jyrkkä serpentiinikivikko, jonka jälkeen ollaankin jo kolmannessa ja viimeisessä pakollisessa stopissa. Myöhemmin kuulen erään 300-sarjan kuskin loukanneen itsensä tässä laskussa lääkintähelikopterin arvoisesti.

Huollossa hurraahuutoja niin järjestäjiltä kuin Lauralta. Tekisi mieli itsekin jäädä hurrailemaan, mutta velvollisuudet kutsuvat. Samat rutiinit, joista Karasjoen yhteydessä kerroin. Pekka hoitaa omat huoltonsa rutiinilla. Itse seison ihmetellen ja miettien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Samoin seisoo ajatus. Laura ohjaa minua kuin esikoululaista. Syö, mene suihkuun, pakkaa, nuku! Ja minä teen työtä käskettyä. Ajattelu on ulkoistettu. Se on sallittua, mutta pyöräily pitää hoitaa itse, samoin ruuan pureskelu. Hienomotoriikkaa vaativat asiat eivät ota sujuakseen. Stabbursdalenin kivikoissa täristetyt kädet ovat väsyneet, ja tällä hetkellä en pysty käyttämään peukaloa liikuttavia lihaksia. Jo edellisen etapin aikana olen vaihtanut isommalle eturattaalle käyttämällä peukun sijasta kämmensyrjää. Aina sekään ei onnistunut. Nyt syön lämmintä ruokaa pitäen haarukkaa puristuksissa etu- ja keskisormen välissä. Saattoi olla koomisen näköistä, mutta itse en jaksanut asialle nauraa, ääntä kohti menee ja se on tärkeintä. Torkahtaa ehdin ehkä kolmeksi vartiksi. Onhan tässä kolmen vuorokauden aikana jo tullut nukuttuakin yhteensä runsas kolme tuntia.

Viimeinen pakollinen tauko takana. Seuraavaksi kohti reitin eteläisintä pistettä, Kautokeinon Mieronin kylää.



Masi-Mieron, lobotomia

Mieli on tyhjä kuin entisen miehen lompakko. Jalat toimivat ainakin vielä. Kokonaisuudessaan kisasuoritus on jo kotvan aikaa ollut ehtoopuolella, mutta seuraava etappi vie meitä jälleen etelään. 65 kilometriä kauemmas Altassa odottavasta maalista. Henkisesti vaikea ajatus.

Ilta-auringon paisteessa ja sääsket seurana jatketaan matkaa Masin jokilaaksosta ylös tuntureille. Ylämäki, alamäki, vuoripuro, suo, ylämäki, joki, suo, ylämäki,alamäki, vuoripuro, alamäki, suo, ylämäki, kunnes mönkijäura loppuu. Pyörän tunkkaamista gps-jäljellä pysytellen. Tunkkausta X kilometrin verran, kunnes mönkijäura alkaa näkyä selkeämmin. Jälleen ylämäki, alamäki, suo, ylämäki, suo, jne. kunnes garminin kartta näyttää että tullaan siirtymälle. Ennen sitä vielä noin 40 metriä leveä vuolas joki. Ei onneksi niin syvä kuin leveys antaisi ymmärtää. Kaatumista ei koeta, mutta kulkuset kastuvat. Haasteen tekee vuolas virta kun pyörää pitäisi pystyä samalla kantamaan. Tästä eteenpäin haaste tulee ilmaliikenteestä. Hyttysmyssy ja –myrkky auttavat mutta nuo tapaukset löytävät puremapaikan mistä haluavat. Yleinen paikka on hanskan ja hihan välissä. En jaksa välittää. Kuten en myöskään jaksa välittää ylämäistä, soista tai tunkkaamisista vaivaiskoivikoissa. Lähihistoria länsinaapurista kertoo osaa ihmisistä hoidetun poikkaisemalla johtimet oikean ja vasemman aivopuoliskon kesken. Tällä hetkellä oma menoni lähentelee myös lobotomian astetta. Eturenkaan vasemmalta, oikealta ja alapuolelta vilistävät kivet eivät enää jaksa kiinnostaa saati innostaa. Pitää ihmisen olla vähintäänkin tyhmä, että lähtee itseään tällä lailla kiusaamaan.

Jossain kohtaa skarppaan. Ajovirheisiin ei olisi oikein varaa. Alan ajamisen lomassa laskeskella saksaksi kymmenestä ykköseen. Tuntuu onnistuvan sujuvasti. Vielä kykenee keskittymään.

Torstai kääntyy perjantaiksi ja ilma alkaa jäähtyä. Usva alkaa nousta tunturijärvistä ja märemmistä soista. Näky on kaunis. Yhtä kaunis näky odottaa vajaan seitsemän tunnin ajon jälkeen, kun Laura kannustaa Mieronin huoltoon saapuvia suomalaisajajia. Huolto ei ole pakollinen, mutta käymme sisällä lämmittelemässä ja syömässä lämpimän aterian. Seuraava etappi on etukäteen ajatellen kaikkein vaativin. Eihän tässä nyt tosiaan ole vielä vaativia juuri ollutkaan.

Kuten aiemmin mainitsin, on matkan varrella ylitetty lukuisia soita, enemmän tai vähemmän leveitä puroja sekä isompia jokia. Jokaisella kerralla jalat kastuvat. Mitä useammin ne kastuvat vuolaassa virrassa, sitä kylmempi niihin tulee. Sealzskinsin sukat ovat toimineet tällä reissulla kuitenkin niin hyvin kuin sukka voi toimia. Ennen huollosta lähtöä kastelen sukat kuumalla vedellä. Ovatpa ainakin hetken aikaa lämpimät.



Mieron-Suolovuobmi, retkeilyä unisuuden rajamailla

Etappi alkaa nousulla sinne, mistä aiemmin tultiin. Muutaman kilometrin jälkeen reitti erkaantuu länteen, jatkuu suohon ja edelleen ylämäkeen. On viileä ja ajamme sumussa. Nousumetrejä kertyy sen verran, että sumu ja pilvet jäävät alapuolellemme. Aurinko alkaa kolmelta perjantain aamuyössä lämmittää. Lämpö tuntuu hyvältä. Välillä saa laskea loivaa ja vauhdikasta alamäkeä, kunnes jälleen jatketaan ylämäkeen. Aurinko lämmittää edelleen mukavasti, mutta asiassa on myös kääntöpuoli: alkaa väsyttää aivan tajuttomasti. Päädymme pitämään lyhyen tauon. Syömme leivät, jotka tein Mieronista evääksi. Tämän jälkeen hieman ajoa, mutta väsy ei ota laantuakseen. Viimeisimmät normaalit unet ovat maanantai-tiistai -väliseltä yöltä, sikäli kun jännitykseltäni sain nukuttua. Jälleen päätämme pysähtyä. Tällä kertaa ottamaan lyhyet unet, seikkailutermistöä lainatakseni power napit. Tämän jälkeen matka etenee hitaasti, mutta varmasti, kunnes etujarru ilmoittaa, että palat on loppu. On se nyt kumma, etteivät yhtä lenkkiä kestä. Toden sanoakseni, kosteus ja hiekka yhdessä hiovat palat todella tehokkaasti loppuun. Sintteröidyt palat kestivät noin 530 kilometriä. Takajarrupalat vaihtuivat uusiin Masissa ja jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt vaihtaa molemmat. Uudet palat repusta ja teknisiin puuhiin. Unisuuskin loppuu, kun saa jotain muuta ajateltavaa. Suht. nopeasti urakka on valmis ja päästään jatkamaan matkaa. Tämä olikin koko kisan ainoa tekninen tauko, mitä voi pitää yhdenlaisena ihmeenä.

Viimein reitti yhdistyy 300 km.n rataan. Kaksi joukkuetta ohittaa meidät ennen Suolovuobmia. Tulivat ilmeisesti 300 km.n kisassa sijoille 3. ja 4. Ei siis harmita, vaikkei vauhdissa pysyttykään. Kaksi vuorokautta pidempään ollaan kuitenkin edetty.

Saavumme viimeiselle varsinaiselle huollolle auringonpaisteessa. Huollossa kuulemme, että edellämme olevilla on joitain teknisiä ongelmia ja saattaisi olla teoreettinen mahdollisuus saada heidät kiinni. Teemme huollot kuitenkin rauhassa miettien lopun matkan taktiikkaa. Päädytään siihen, että lähdetään jopa riskillä ajamaan alkavaan ylämäkeen sen verran, mitä nyt jaloissa enää jäljellä on.



Suolovuobmi-Gargia-Alta, saalistusta auringonpaisteessa, osa2

Matka alkaa runsaan sadan vertikaalimetrin soratienousulla. Tällä kohtaa saavutetaan 300 km.n reitin korkein kohta Beskades. Norjan historia tuntee 1800-luvun lopulta tapauksen kahdesta nuoresta miehestä, jotka olivat vaeltamassa kauniissa auringonpaisteessa. Muutaman minuutin aikana säätila alkoi dramaattisesti muuttua. Tuuli yltyi ja alkoi pyryttää lunta. Kesävarustuksessa olleiden miesten vaellukset oli sillä kohtaa vaellettu loppuun. Toinen näistä oli sittemmin saanut oman muistopaikan vuorilla, vaikka tuskin se häntä enää siinä vaiheessa lämmitti.

Nytkin Beskadesin yllä vastatuuli voimistuu, ja lopulta alkaa ripotella vettä. Vesisade yltyy ja lopulta tulee hieman myös räntää. Pysähdymme vaihtamaan kuoret ylle. Matka jatkuu edelleen vauhdikkaaseen soratiealamäkeen, jonka aikana lasketaan vertikaalisti 400 metriä alas. Kylmää kyytiä, ja Gargian check pointilla molemmat tärisevät. Hengissä kuitenkin ollaan. Normaalisti Gargialla ei tehdä muuta kuin kuittaus sisään ja lähtö pois. Nyt saimme lämmintä juomaa.

Matka jatkui eteenpäin. Pekalla alamäki ja kylmyys olivat saaneet aikaan sen, että jo aiemmin oireilleet polvet löivät täysin jumiin. Pysähdyimme muutamaan otteeseen ja Pekka koitti saada polvet vertymään. Hiljakseen matka jatkuu ja viimein saavutetaan Altajoki, jonka vartta oli aiemmin viikolla ajettu vastaiseen suuntaan. Yhtä nopeasti kuin sademyrsky oli meidät yllättänyt, se oli myöskin loppunut. Tunturi näytti oikullisuutensa ja vahvuutensa. Loppumatkan saamme taittaa auringonpaisteessa. Mieli on korkealla, vaikka paikkoja särkee.

----

Maaliin saavutaan ajassa 2d 21h 37min.

 ----

Garmintiedot väliltä Suolovuobmi-Gargia-Alta: http://connect.garmin.com/activity/555979657




Maali on saavutettu viimein. Kuva: Laura Salminen

Oslolaiset olivat tekniikkamurheistaan huolimatta noin tuntia nopeammalla ajalla maalissa. Olivat ansainneet podiuminsa, ja siitä heille lämpimät onnittelut! Kuva: Laura Salminen

Päätösbanketti

Loppubileissä punnitaan ne kuskit, joilla on todellista kestävyyttä. Saimme banketissa jakaa pöydän yhdessä muiden suomalaisten kanssa. OF-ensikertalaiset Pasi, Juha ja Kaisu olivat selvinneet omasta urakastaan 300 kilometrin vaativassa kisassa hienosti. Oli mukava kerrata kisatapahtumia juhlallisessa tilaisuudessa. Joukkomme tosin taipui unille virallisen osuuden päätteeksi kestävimmän osan kisaajista jatkaessa pitkälle yöhön.


Iltajuhlan näyttämö ennen bankettia.
Suomalaisen pöytäseurueen paikat.

Loppusanat

Tämä kilpailu oli raastavan kova niin henkisesti kuin fyysisesti. Kiitokset on jo alussa kirjoitettu, joten ei niistä sen enempää. Kisasta jäi kaikesta rankkuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – käsittämättömän upea tunne. Ainoastaan henkilö, joka on kokenut tämän, tietää, miltä tuntuu kun saavuttaa maalilinjan. Tätä ei kukaan vie meiltä pois.

Monet pitkät ja haastavat kilpailut mainostavat itseään maailman kovimpana maastopyöräkilpailuna. Onko Offroadfinnmark700 sitten maailman kovin? Vastaus kuuluu: ei ole. Ei myöskään mikään muu Euroopassa järjestettävä. Ei edes Etelä-Afrikassa järjestettävä Freedom Challenge, vaikka siellä matkaa taitetaan 2350 kilometrin ja 37 nousukilometrin verran. Kovimman haasteen pariin haluavat voivat lähteä etsimään kisaa Pohjois-Amerikan mantereelta. Tässä jutussa lisätietoa seikkailunhaluisille.

Itselleni Offroadfinnmark 700 oli kuitenkin se kovin mahdollinen. Olen onnellinen, että saimme Pekan kanssa Lauran tsemppaamana ja huoltamana reitin selätettyä!


perjantai 1. elokuuta 2014

2d 21h 37m


Kisan kolmanteen vuorokauteen tunteja ehti kertyä vain vajaat 22, kun peli puhallettiin poikki – maali oli saavutettu!

Viimeisille pätkille oli mahtunut yhteenotto hyttysarmeijan kanssa, suunnistusta tiheässä sumussa ja pahimman unisuuden selätystä pienellä power nap tuokiolla. Ja loppuhuipentumana oli vielä Altaa kohti lasketeltaessa päälle osunut kunnon myräkkä räntäsateineen – oli kuulemma ollut aika jäätävän kylmä…

Tiimin erinomainen suoritus toi kisassa neljännen sijan ajalla 2 päivää 21 tuntia 37 minuuttia. Ainakin huoltajan näkövinkkelistä avain tähän oli tasaisen varma tekeminen koko matkan ajan. Mutta jätetään tarkempi analyysi Mikon tehtäväksi,

Kuskit vetävät jo todella sikeää unta ja huolto seuraa esimerkkiä – tämä kisa on paketissa. Kiitos kaikille mukana jännittäneille! Ja eiköhän kisaraporttia ole jossain kohtaa luvassa kun kaveri tuosta vierestä vähän tokenee.

 Laura